Viime kuukausina sähkö- ja energia-alan sääntely on noussut keskusteluissa yhä useammin esiin. Puhutaan regulaatiosta eli siitä, miten säännöt vaikuttavat alan kehitykseen, investointeihin ja niiden pullonkauloihin.
Perusasetelma on tuttu: jos lupien saaminen on hidasta tai vaatimukset liian korkeat, motivaatio lopahtaa eikä mikään etene. Samalla on selvää, että sääntelyä tarvitaan, koska se tuo turvallisuutta ja ennakoitavuutta. Haaste onkin tasapainon löytämisessä: kuinka paljon varovaisuutta tarvitaan, ja missä kohtaa pitäisi mahdollistaa hallittu riskinotto.
Onko regulaatiosta tullut jarru?
Sähkö-ja energia-ala on tiukasti säädeltyä ja ihan syystäkin. Silti tulisi uskaltaa kysyä, onko sääntelystä joissain tapauksissa muodostunut pullonkaula esimerkiksi uudistuvan energian investointihankkeille tai uusien teknologioiden käyttöönotolle?
Kysymyksellä on juuri nyt merkitystä, kun erilaiset julkiset tahot yrittävät houkutella investointeja. Suomen erityisenä kilpailuetuna tuntuu vielä olevan vakaa ja ennustettavissa oleva toimintaympäristö, juurikin regulaation ansioista. Energiasiirtymä tuo kuitenkin mukanaan uusia teknologioita ja ratkaisuja, jotka eivät aina istu vanhoihin sääntöihin. Näitä koskevat määräykset tiukentuvat, samalla kun ratkaisut haastavat käyttäjiä ja investoijia sovittamaan palasia alati monimutkaistuvaan kokonaisuuteen.
Testaaminen olisi turvallista – miksei sitä tehdä enemmän?
Alan tutkimukseen osaamme suunnata rahoitusta varsin mallikkaasti ja järkevästi. Mutta mitä lähemmäksi mennään käytäntöjä ja markkinoita, sitä enemmän panostaminen hajoaa pieniin osakokonaisuuksiin ja -ratkaisuihin. Näiden pilotointi on hyvin pitkälti yksityisten toimijoiden, siis yritysten, aloitteellisuuden varassa. Toki markkinataloudessa näin kuuluukin olla. Paljon haltijoina ovat kuitenkin tahot, jotka mahdollistavat energiaratkaisujen turvallisen ja hallitun soveltamisen käytäntöön. Mieleni tekeekin kysyä, hyödynnämmekö riittävissä määrin eurooppalaista lähestymistapaa, jolla kaupallistamista, lupaprosesseja ja uusia markkinamalleja voidaan testata.
Tiedossani tällä hetkellä on vain yksi suomalainen hanke, Pohjanmaan liiton ”regulatory experimentation” -hanke jossa tätä Sandbox-ajatteluksi nimitettyä mallia sovelletaan. Kyse on yksikertaisuudessaan siitä, että luodaan rajattu ja turvallinen ympäristö kokeiluille, joiden tekemiseksi voi häärätä rauhassa kuten muksut hiekkalaatikolla. Kun kokeilu antaa ilmi mahdollisuuden skaalata ja viedä asia markkinaan, tiedetään ja osataan jo aivan eri tavalla kuin ilman hiekkalaatikkoleikkejä.
Voisiko rahoitus käynnistää muutoksen?
Ajatus on perusteiltaan houkuttelevalta, mutta olisihan tämä jo moneen kertaan tehty, jos se olisi helppoa. Ei ole kovin suoraviivaista löytää tahoja, joilla on valmiudet, resurssit ja muut edellytykset kohdillaan toteuttaa moisia hiekkalaatikko-operaatioita.
Jään hartaasti pohtimaan, voiko tässä rahoituspanos olla liikkeellepaneva tekijä. Jos olisi, kuka rahoitusta käyttäisi ja kuinka paljon?
Jos sinulla on tähän näkemys, jatkan mielelläni keskustelua.
